maanantai 11. helmikuuta 2013



Viime perjantaina matkasimme vauvatytön kanssa pohjoiseen, saattelemaan rakas mummuni viimeiselle matkalleen.


"Soi iltakellot yli vainioiden, ne soivat rauhaa työstä väsyneelle.
On alkamassa suven sunnuntai, vain pääskyt leijaa veden kalvon yllä.

Niin pian kului kesän arkiviikko, sen uurastushan vasta alettihin.
Pois pestään hiki, vaivainmerkitkin ja pukeudutaan aivan puhtaisiin.

Soi rauhan kellot, askareet on jääneet, pois joutaa sirppi, kylvövakkanenkin.
Ja ohdakkeisen pellon reunalle, jää kyntäjältä aura raskahinkin.

Jää pellon ylle usva, tyyni rauha, on uni kevyt lämpimässä yössä.
Saa voimat monin kerroin takaisin, ne mitkä loppuun kului arjen työssä.

En enää vainiolta palanneena, nyt moiti hikeä ja vaivaa koskaan.
Mä sainhan tehdä auringossa työn, kun toivo iankaikkinen loi valon.

Te veljet kaikki kotivainiolla viel’ lyhyt hetki työtä jatkakaatte.
Myös teille kohta iltakello lyö, soi suurta sunnuntaita ennustaen.

Soi iltakellot vuorotellen meille, se järjestys on suuren Mestarimme.
Vaan lepopäivä kirkas seesteinen, on Herran kansan juhlaa ikuisesti."

5 kommenttia:

Heljä kirjoitti...

<3

Päivi kirjoitti...

Osanotto suruunne. Laulu tuo mieleeni tutan hautajaiset, me lastenlapset lauloimme tuon laulun.

helkku kirjoitti...

Halaus, ystäväiseni <3

Anskuli kirjoitti...

lämmin osanotto <3 Meiän mummi kuoli viime keväänä ja edelleen se on haikeaa..

Eve kirjoitti...

Kiitos ajatuksista, halauksista ja osanotoista. Mummulla on hyvä nyt, vaikka meillä ikävä. Onneksi on paljopaljon ihania muistoja!